Tuli tossa perjantaina kauhee itsetutkiskelu hetki kun selailin vanhan poikaystävän instagramia ja tulin ihan kateelliseks mitä hän on saavuttanu ja tietty vertasin itteeni ja aloin kyseenalaistaa kaikea itessäni. Siinä sitten surkeissani laitoin ystävälläeni Vilmalle viestiä ja selitin ongelmani. Kysyin millasena hän mut näkee nyt, kun vertaa 16-vuotiaaseen minuun. No tänään hän vastas ihanalla pitkällä viestillä, oli vilmamaiseen tapaan ottanu asian omakseen ja miettiny ja sai mulle tosi hyvän olon. Se mitä hän vastas jää tietty meijän väliseks, mut sen mitä siinä hänelle vastatessani tajusin itsestäni, haluan jakaa tänne.
Joskus ennen lähtöäni oli meillä isän ja äidin kaa huutoriitaa miten itsekkäästi mä käyttäydyn. En sillonkaa iha asiaa kieltäny, koska tiedostin kyllä et tahtomattani ajattelin itseäni aina ensin. "Mä haluun nyt vaa lojuu ja kattoo netflixii, laitan pyykkei äidin iloks myöhemmin", "mä en kyl viitti lähtee hakee autoo krapulassa nii kaukaa, et jos saisin nä kaverit siirtää bileet lähemmäs mua", "mä haluun nyt olla yksin mun kavereiden kaa nii en viitti tota poikaystävää kutsuu mukaan". Siis tulee iha paha maku suuhu ku näitä tähä kirjottaa ja tajuan et täst on hei puol vuotta aikaa ku oon tollasii ajatellu. Et jos siellä nyt tuomitset nii tuomitse vaa, mäki tuomitsen, mut jatka silti lukemista.
Ei sillä et itsekyyttä vois mikään selittää tai hyväksyttää (en tie onko oikee sana, mut tässä blogissa on), mut kun olin 15-16v nii elin tosi paljon muita ajatellen. Ja nyt ku mietin jälkeenpäin, nii elin ehkä liikaa sillosen poikaystäväni tähden, enkä itteni. Siis joo tietty kuuluuki ajatella toista enkä yritä häntä syyllistää, mut olin niin nuori ja nii rakastunu, et nyt ymmärrän et asioissa joissa olis oikeesti kuulunu miettii itteensä eka, nii ajattelinki sitä toista. No siinä vähän ennen ku täytin 18 nii mun elämä menki lompsis vaa ojan pohjalle ku päätin et nyt on mun aika ajatella itseäni ensin. No sit kans tosiaa ajattelin itteäni ensin. Myös sillon ku olis pitäny ajatella muita. Yritykseni oli toki suojella itseäni ja kasvaa, mut väärin meni ja mokailin tosi pahasti siinä matkan varrella ystäviäkin loukaten ja vanhempien sydämiä särkien.
Uudet poikaystävät meni ja tuli ja olo tuntu paremmalta mut vähä haparointiahan se oli. Tuntuu hölmöltä ku nyt puhun viime kesästä, eikä siitä nyt nii paljon aikaa oo. Mut ymmärrän et oikeesti, elin tosi itsekkäästi. Raastavinta oli et tiedostin sen kokoaika, mut en oikeesti osannu muuttaa sitä asiaa. Itsekkäät ajatukset vaa tuli ensin ja sit kauheessa itseinhossa soimasin itteeni ku ees niin ajattelin, vaikka sit se loppukäytös olis ollu epäitsekästä, nii silti tunsin et olin jo mokannu ku ees ajattelin omaa napaa.
No siinä huutoriidassa sit vanhempaniki ymmärsi et joo varmasti mun itsekyys on vastakaikua sille vastakohdalle mitä olin 16-vuotiaana, mut äitiki sano et "nii onha siitä nyt kaks vuotta, et ei sitä käytöstä nyt enää pelkästää sillä voi enää selittää". Eikä voikkaa. Luulen et se vaan jäi tiettekö päälle, kun en vaa osannu sitä mittaria kääntää sitä kultasta keskitieä osottaa. No siinä sit vanhemmat sano et onkoha tä au pair pesti sit iha mun juttu, ku sit ei oikeesti voi niin itsekäästi ajatella, ku miten mä siihen asti olin eläny. Siinä sit hyvin häpeissäni ja itkien sanoin et luulen tän olevan just sitä mitä tarviinki, löytääkseni sen kultasen keskitien. Oppiakseni ajattelemaan muita ja itseäni ensin sillon ku kuuluu, tasapuolisesti.
Reilu viikko takaperin tuli 5kk täyteen ja voin oikeesti sanoa et nyt on ainaki toinen jalka tukevasti sillä kultasena hohtavalla keskitiellä. Joo se toine kontti vähä haparoi viellä pahojen tapojen lomassa, mut enhä mä täältä nyt oo ihan hetkeen kotiin tulossa, et kyllä tässä aikaa on oppia. Tunnen itteni paljon paremmaks ihmiseks, tiedän et oon kasvanu täällä henkisesti paljon, mut tiedostan myös sen et opittavaa on. En kuitenkaa stressaa sitä, koska tiedän et se mitä oon kasvanu, on täällä olon ansiota, ja iso muutos on jo tapahtunu alle puolessa vuodessa, nii kyl loppuajassa ehtii kans paljon tapahtua. Suunta ainaki on oikea.
Tän postauksen pointtina siis oli:
Au pair-vuosi kasvattaa. En usko et ketään palaa kotiin samanlaisena ku on lähteny. Joo täällä on välillä raskasta, eikä niin kivaa, mut omalla kohdalla tuntuu et ne hetket kasvattaa eniten. Ei tänne nyt voi lähtee niin et on ihan sekasin ja kadoksissa, mut sanotaan näin, et tä vuos antaa vahvan loppusilauksen sille jo alkaneelle muutokselle, ettei se pääsee kotiinkaa palatessa unohtumaan.
Nii, eipä tässä muuta. Kertoa saa jos tuntuu siltä et on kokenu jotain samanlaista. Muita kuulumisa laitan parin päivän päästä ja kerron miten mun Pääsiaäis-ateria eilen meni!
Aurinkoista viikon alkua,
-Sanni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti