Minä minä minä

Tuli tossa perjantaina kauhee itsetutkiskelu hetki kun selailin vanhan poikaystävän instagramia ja tulin ihan kateelliseks mitä hän on saavuttanu ja tietty vertasin itteeni ja aloin kyseenalaistaa kaikea itessäni. Siinä sitten surkeissani laitoin ystävälläeni Vilmalle viestiä ja selitin ongelmani. Kysyin millasena hän mut näkee nyt, kun vertaa 16-vuotiaaseen minuun. No tänään hän vastas ihanalla pitkällä viestillä, oli vilmamaiseen tapaan ottanu asian omakseen ja miettiny ja sai mulle tosi hyvän olon. Se mitä hän vastas jää tietty meijän väliseks, mut sen mitä siinä hänelle vastatessani tajusin itsestäni, haluan jakaa tänne. 

Joskus ennen lähtöäni oli meillä isän ja äidin kaa huutoriitaa miten itsekkäästi mä käyttäydyn. En sillonkaa iha asiaa kieltäny, koska tiedostin kyllä et tahtomattani ajattelin itseäni aina ensin. "Mä haluun nyt vaa lojuu ja kattoo netflixii, laitan pyykkei äidin iloks myöhemmin", "mä en kyl viitti lähtee hakee autoo krapulassa nii kaukaa, et jos saisin nä kaverit siirtää bileet lähemmäs mua", "mä haluun nyt olla yksin mun kavereiden kaa nii en viitti tota poikaystävää kutsuu mukaan". Siis tulee iha paha maku suuhu ku näitä tähä kirjottaa ja tajuan et täst on hei puol vuotta aikaa ku oon tollasii ajatellu. Et jos siellä nyt tuomitset nii tuomitse vaa, mäki tuomitsen, mut jatka silti lukemista. 

Ei sillä et itsekyyttä vois mikään selittää tai hyväksyttää (en tie onko oikee sana, mut tässä blogissa on), mut kun olin 15-16v nii elin tosi paljon muita ajatellen. Ja nyt ku mietin jälkeenpäin, nii elin ehkä liikaa sillosen poikaystäväni tähden, enkä itteni. Siis joo tietty kuuluuki ajatella toista enkä yritä häntä syyllistää, mut olin niin nuori ja nii rakastunu, et nyt ymmärrän et asioissa joissa olis oikeesti kuulunu miettii itteensä eka, nii ajattelinki sitä toista. No siinä vähän ennen ku täytin 18 nii mun elämä menki lompsis vaa ojan pohjalle ku päätin et nyt on mun aika ajatella itseäni ensin. No sit kans tosiaa ajattelin itteäni ensin. Myös sillon ku olis pitäny ajatella muita. Yritykseni oli toki suojella itseäni ja kasvaa, mut väärin meni ja mokailin tosi pahasti siinä matkan varrella ystäviäkin loukaten ja vanhempien sydämiä särkien.

Uudet poikaystävät meni ja tuli ja olo tuntu paremmalta mut vähä haparointiahan se oli. Tuntuu hölmöltä ku nyt puhun viime kesästä, eikä siitä nyt nii paljon aikaa oo. Mut ymmärrän et oikeesti, elin tosi itsekkäästi. Raastavinta oli et tiedostin sen kokoaika, mut en oikeesti osannu muuttaa sitä asiaa. Itsekkäät ajatukset vaa tuli ensin ja sit kauheessa itseinhossa soimasin itteeni ku ees niin ajattelin, vaikka sit se loppukäytös olis ollu epäitsekästä, nii silti tunsin et olin jo mokannu ku ees ajattelin omaa napaa. 

No siinä huutoriidassa sit vanhempaniki ymmärsi et joo varmasti mun itsekyys on vastakaikua sille vastakohdalle mitä olin 16-vuotiaana, mut äitiki sano et "nii onha siitä nyt kaks vuotta, et ei sitä käytöstä nyt enää pelkästää sillä voi enää selittää". Eikä voikkaa. Luulen et se vaan jäi tiettekö päälle, kun en vaa osannu sitä mittaria kääntää sitä kultasta keskitieä osottaa. No siinä sit vanhemmat sano et onkoha tä au pair pesti sit iha mun juttu, ku sit ei oikeesti voi niin itsekäästi ajatella, ku miten mä siihen asti olin eläny. Siinä sit hyvin häpeissäni ja itkien sanoin et luulen tän olevan just sitä mitä tarviinki, löytääkseni sen kultasen keskitien. Oppiakseni ajattelemaan muita ja itseäni ensin sillon ku kuuluu, tasapuolisesti. 

Reilu viikko takaperin tuli 5kk täyteen ja voin oikeesti sanoa et nyt on ainaki toinen jalka tukevasti sillä kultasena hohtavalla keskitiellä. Joo se toine kontti vähä haparoi viellä pahojen tapojen lomassa, mut enhä mä täältä nyt oo ihan hetkeen kotiin tulossa, et kyllä tässä aikaa on oppia. Tunnen itteni paljon paremmaks ihmiseks, tiedän et oon kasvanu täällä henkisesti paljon, mut tiedostan myös sen et opittavaa on. En kuitenkaa stressaa sitä, koska tiedän et se mitä oon kasvanu, on täällä olon ansiota, ja iso muutos on jo tapahtunu alle puolessa vuodessa, nii kyl loppuajassa ehtii kans paljon tapahtua. Suunta ainaki on oikea. 

Tän postauksen pointtina siis oli: 
Au pair-vuosi kasvattaa. En usko et ketään palaa kotiin samanlaisena ku on lähteny. Joo täällä on välillä raskasta, eikä niin kivaa, mut omalla kohdalla tuntuu et ne hetket kasvattaa eniten. Ei tänne nyt voi lähtee niin et on ihan sekasin ja kadoksissa, mut sanotaan näin, et tä vuos antaa vahvan loppusilauksen sille jo alkaneelle muutokselle, ettei se pääsee kotiinkaa palatessa unohtumaan.

Nii, eipä tässä muuta. Kertoa saa jos tuntuu siltä et on kokenu jotain samanlaista. Muita kuulumisa laitan parin päivän päästä ja kerron miten mun Pääsiaäis-ateria eilen meni! 

Aurinkoista viikon alkua,

-Sanni 

Do you get tired?

Tän kysymyksen esitti mulle tänään tyttöjen toinen lastenhoitaja, viitaten elämiseen työpaikalla pienten lasten kanssa.

Kyllä täytyy myöntää et vaikka oon aina tienny ettei lastenhoito helppoo puuhaa oo, nii kyl tä silti vähän yllätti. En jotenki ollu tajunnu miten raskasta henkisellä tasolla tä voi olla. Rakastan mun host-lapsia ihan yli kaiken, mut totuushan on ettei ne aina käyttäydy niin rakastettavasti, eikä tietty pidäkään, lapsiahan ne on.

Tytöt on oikeesti vauvoja helposta päästä, he on suurimman osan aikaa ilosia, hauskoja ja käyttäytyy tosi nätisti. Mut kyllä mä joka aamu rukoilen et ne nukkuis vähän pidempään. Ja vaikkei mun yöllisiin huutoihin tarvi nousta, nii kyl niihin herää ja sydäntä raastaa. Tai kun yht äkkii aletaa itkee vaiks olis just herätty päikkäreiltä, ruokaa syöty ja vaipat vaihdettu, nii kyl siin meinaa itelläänki itku tulla ku yrittää sydäntä särkien keksii et miten sais sen itkun loppumaan. Tästä huolimatta koen vauvat helpommiks hoitaa kun tän vanhimman lapsen. 

Neljävuotiaan kaa työskentely on kyl ihan yhtä vuoristorataa. Välillä oot tyypille koko kaikkeuden idoli ja seuraavaks kysytään et "koska lähet takas Suomeen?". On hankalaa olla ottamatta itteensä, kun muksu ilmottaa päivän päätteeks et sä oot paha, kun oot just vieny häntä kirjastoon, tehny lemppari ruokaa ja muuten vaa toisen huviks riehunu ja muuteski jo väsyny. Tai itsensä hillitseminen, ku se peppu ei vaa pysy siinä penkissä vaiks ruoka olis lautasella melkee koskemattomana. Tällasina hetkinä mun tekee oikeesti mieli itkee ku turhauttaa vaa niin paljon. Tuntuu et mikään ei toimi ja kaikki mitä tekee, on väärin. Täällä oon asian ratkassu sillä et lukittaudun hetkeks vessaan. En tietty vauvoja yksin jätä, mut neli-vuotias pärjää kyllä hetken jos ite häviän laskemaan kymmeneen. Mut sit taas tä kaikki ikävä häviää muistoista heti, kun tä 1/3-mies kiipee syliin ja haluu ottaa mun kanssa kuvia, tai juoksee kädet ojossa syliin antaakseen suukon, tai kun yhtäkkii kesken leikin ilmottaa et "mä rakasta sua". Kyllä tä työ on henkisesti raskasta, mut niin palkitsevaa ja opettavaista.

Eli kyllä, kyllä mua väsyttää tä työ joskus. Mut ikinä, siis IKINÄ, mul ei oo tullu sellast oloo ettenkö haluis olla täällä ja et haluisin kotiin. Ei. Joo mua väsyttää ja hoen mielessäni veetä ku mikää ei suju, mut sillonki haluun vaa lukittautuu omaa huoneeseen ja lakata olemasta hetkeks. Suurimman osan turhautumisesta saan purettuu salilla ja altaassa, mikä on tosi hyvä. Suurin turhautuminen on perjantaisin, ku takana on jo pitkä viikko, mut viikonloppusin hankkiudun aika poikkeuksetta ulos talosta, nii et saa vähä enemmä omaa tilaa, ja uus viikko voi taas alkaa hyvin. Tykkään tästä työstä oikeesti paljon, ja jokaikinen päivä saa nauraa kippurassa ku joku lapsista keksii jotain hauskaa. Mut se tästä niin väsyttävää tekeeki ku tunteen on niin vahvoja ja laidasta laitaan kokoaika ja joka päivä. Ja kuten aikasemmin sanoin, nii palkitsevaa tä on. Oon oppinu niin paljon uutta, mistä saan kiittää pelkästään tätä perhettä ja lapsia, ja mun vuos ei oo ees puolessa välissä vielä!! 

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin päätän pitkän perjantaini,

- Sanni

Tähän ne ei valmistanu sua etukäteen

Au pair-vuosi on jotain mihin oikeesti loppukädes ei pysty valmistautuu mitenkää. Joo voi lukee kaikki maailman blogit, kaikki esitteet ja opaskirjat ja skypettää nii paljo ku sielu sietää, mut mikään ei valmista siihen mikä tääl oikeesti odottaa. 

Oon ollu niin onnekas ku tä perhe oli just sellane ku hakemuksessaan anto ymmärtää, mut tietty ku vieraitten ihmisten kanssa saman katon alla asuu, ei voi välttyy väärinymmärryksiltä, ärsyyntymisiltä tai turhautumiselta. Vaiks kuin olis super hyvä toimeentulija erilaisten ihmisten kaa, ei ihmisluonto vaan anna täs asias periks.

Erilaiset kulttuurit käsittää eri asioita eri tavoin ja kielimuuri ei anna tilaa aina ilmasta itteään niinku haluaa. Jos kommunikaatiotaidot on muuteski huonot, ei oo ihme eikä kumma jos alkaa ahistaa. Ite en oo koskaan mieltäny itteäni huonoks kommunikoijaks, mut sit ku asuu vieraassa maassa ja vieraitten ihmisten keskellä, nii kyl se vaa on hankalaa. 

Tän viikon oon ollu erityisen ahdistunu muutamasta asiasta kun on ärsyttäny jo jonku aikaa, ja halusin kovasti päästä niistä puhumaan. No ekakski mietin et pitääks tällasist nyt ees puhuu, iha turhanpäiväst, niskast vaa itteeni kii, ei ne koht enää ärsytä. Mut ärsyttipä vaa enemmä. Ja siis nyt puhun mm. sanan "joustava" merkityksestä, tiskikoneen täytöstä, siitä miten "kello 8" on mulle "8:00" eikä "8:06", tällasii pikkujuttui. Ihan tuskissani sit puhuin ystävieni kanssa tänään aamupalalla ja he sano et puhut vaan host-vanhemmille. "Mut emmä osaa sanoo mitä haluun ja sanon vaan väärin, en haluu et ne loukkaantuu". Katrine sano et hän kirjotti kirjeen omalle host-äidillee, Rebecca ehdotti et teen ranskalaisil viivoil kohtia, Katja sano et tee muistiinpanoja ja lue niistä. 

Mä päädyin tekemään muistiinpanoja näistä asioista kun mua on häirinny, ja ennen illallista sanoin mun host-vanhemmille et haluaisin jutella muutamast asiasta, kunha lapset on pistetty sänkyy. Kun lapset oli unten mailla, me kokoonnuttiin keittiön pöydän ääreen ja siitä alko tunnin kestävä, eniten mua ikinä valaissut, keskustelu. 

Mua jännitti aivan suunnttomasti. Mitä jos alan itkee? Mitä jos nä suuttuu? Mitä jos nä loukkaantuu tosi pahasti? Mitä jos näilläki on jotai juttuja musta ja ne onki tosi pahoja ja ne haluu rematchin?? Mitä jos???? Mut mitä tapahtu, mä sain sanottua kaiken mitä halusin, just niin ku halusin ja vastaukseks ymmärrystä ja tosiaan, valaistumista. Kyllähän siinä itku tuli, mut ei se mitään haitannu, hyvä vaan koska siinä sit tuntu kuin iso taakka sydämeltä vierähtikää. Kukaan ei suuttunut kellekään eikä kukaan halua rematchia. Päinvastoin, taidetaan kaikki ymmärtää paremmin miten paljon me toisiamme arvostetaan, vaikkei tässä hulabaloossa ookkaan aikaa sitä aina näyttää. Tajusin monta asiaa mun host-vanhempien näkökulmasta, huomasin asioita joissa ite oon kehittyny jo paljon, ja jopa jotain juttuja mitä kotona en oo hoksannu. Oikeesti tosi paljon kevyempi olo. Ja joo, heilläkin oli juttuja musta, mut käsitettiin et ne oli osaks väärinymmärryksiä ja kummankin osapuolen halua tehä toisen homma helpommaks, mut ihan eri tavoilla. 

Jos oot au pairina, nii en voi kertoo miten valmistautuu tähän tilanteeseen, mut voin luvata, et tällanen tulee kaikille ja niistä asioista sit vaan pitää puhua, avoimesti kaikki vaan esille. Pelottavaa? Kyllä. Itku kurkussa? Aivan varmasti. Tuntuu et oksennat tai paskot alles? Et olis normaali jos ei siltä tuntuis. Mut se sekunti ku avaat suus, kaikki helpottuu. No ok, ehkä ku oot ekan lauseen saanu sanottuu. Ja asian kirjottamine ja paperista lukeminen on tosi hyvä. Voit siitä sit luntata et mitä täs nyt pitikää sanoo, koska aivot lyö jossain kohtaa tyhjää varmasti. Tä on osa tätä elämää, ja pitää valmistautuu et tähän ei pysty valmistautuu.

Näihin vapauttaviin tunnelmiin mä päätän perjantai-iltani ja meen nukkumaan koska itkusta tulee päänsärky. Mutta onpahan hyvä mieli! Tsemppiä kaikille, taistelit sit koulu-tentin, töiden tai ihmissuhteiden kanssa!

- Sanni