Kyllä täytyy myöntää et vaikka oon aina tienny ettei lastenhoito helppoo puuhaa oo, nii kyl tä silti vähän yllätti. En jotenki ollu tajunnu miten raskasta henkisellä tasolla tä voi olla. Rakastan mun host-lapsia ihan yli kaiken, mut totuushan on ettei ne aina käyttäydy niin rakastettavasti, eikä tietty pidäkään, lapsiahan ne on.
Tytöt on oikeesti vauvoja helposta päästä, he on suurimman osan aikaa ilosia, hauskoja ja käyttäytyy tosi nätisti. Mut kyllä mä joka aamu rukoilen et ne nukkuis vähän pidempään. Ja vaikkei mun yöllisiin huutoihin tarvi nousta, nii kyl niihin herää ja sydäntä raastaa. Tai kun yht äkkii aletaa itkee vaiks olis just herätty päikkäreiltä, ruokaa syöty ja vaipat vaihdettu, nii kyl siin meinaa itelläänki itku tulla ku yrittää sydäntä särkien keksii et miten sais sen itkun loppumaan. Tästä huolimatta koen vauvat helpommiks hoitaa kun tän vanhimman lapsen.
Neljävuotiaan kaa työskentely on kyl ihan yhtä vuoristorataa. Välillä oot tyypille koko kaikkeuden idoli ja seuraavaks kysytään et "koska lähet takas Suomeen?". On hankalaa olla ottamatta itteensä, kun muksu ilmottaa päivän päätteeks et sä oot paha, kun oot just vieny häntä kirjastoon, tehny lemppari ruokaa ja muuten vaa toisen huviks riehunu ja muuteski jo väsyny. Tai itsensä hillitseminen, ku se peppu ei vaa pysy siinä penkissä vaiks ruoka olis lautasella melkee koskemattomana. Tällasina hetkinä mun tekee oikeesti mieli itkee ku turhauttaa vaa niin paljon. Tuntuu et mikään ei toimi ja kaikki mitä tekee, on väärin. Täällä oon asian ratkassu sillä et lukittaudun hetkeks vessaan. En tietty vauvoja yksin jätä, mut neli-vuotias pärjää kyllä hetken jos ite häviän laskemaan kymmeneen. Mut sit taas tä kaikki ikävä häviää muistoista heti, kun tä 1/3-mies kiipee syliin ja haluu ottaa mun kanssa kuvia, tai juoksee kädet ojossa syliin antaakseen suukon, tai kun yhtäkkii kesken leikin ilmottaa et "mä rakasta sua". Kyllä tä työ on henkisesti raskasta, mut niin palkitsevaa ja opettavaista.
Eli kyllä, kyllä mua väsyttää tä työ joskus. Mut ikinä, siis IKINÄ, mul ei oo tullu sellast oloo ettenkö haluis olla täällä ja et haluisin kotiin. Ei. Joo mua väsyttää ja hoen mielessäni veetä ku mikää ei suju, mut sillonki haluun vaa lukittautuu omaa huoneeseen ja lakata olemasta hetkeks. Suurimman osan turhautumisesta saan purettuu salilla ja altaassa, mikä on tosi hyvä. Suurin turhautuminen on perjantaisin, ku takana on jo pitkä viikko, mut viikonloppusin hankkiudun aika poikkeuksetta ulos talosta, nii et saa vähä enemmä omaa tilaa, ja uus viikko voi taas alkaa hyvin. Tykkään tästä työstä oikeesti paljon, ja jokaikinen päivä saa nauraa kippurassa ku joku lapsista keksii jotain hauskaa. Mut se tästä niin väsyttävää tekeeki ku tunteen on niin vahvoja ja laidasta laitaan kokoaika ja joka päivä. Ja kuten aikasemmin sanoin, nii palkitsevaa tä on. Oon oppinu niin paljon uutta, mistä saan kiittää pelkästään tätä perhettä ja lapsia, ja mun vuos ei oo ees puolessa välissä vielä!!
Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin päätän pitkän perjantaini,
- Sanni
